Takaisin taivaalle

Ilmailu on aina ollut lähellä sydäntäni ja mielelläni olen aina noussut ilmaan, kun vain sinne jotenkin olen päässyt. Ensimmäinen purjelentokokemukseni oli muinoin Varkauden lentokentällä ystäväni opettajan kyyditsemänä, mutta se lento valitettavasti päättyi muovipussituliaisiin finaalissa, joten asia jäi siltä osin hautumaan.

Myöhemmin laskuvarjoharrastuksen ja työpaikkani lentokentällä myötävaikuttamana päädyin purjelentokurssille Turussa, ja kevään teoriakurssituksen jälkeen aloitimme mieheni Arnon kanssa ensimmäiset purjelennot 5.6.2004 Oripään lentopaikassa. Ensimmäisenä lentopäivänä kärsin pahoinvoinnista, mutta Arno sinnikkäästi patisti minut lentämään uudestaan omalla vuorollani, ja heti kun pääsin itse ohjaimiin, pahoinvointi jäi taakse. Leirimuotoinen lentäminen tuotti nopeasti tulosta, ja lensin lupakirjatarkkarini 21.6.2004. Tuolloin meillä oli ”vain” 3 lasta, jotka olivat alkuun mukana kiitotien reunalla. Kun varsinainen purjelentokurssi päättyi, muuttuivat lastenhoitojärjestelyt hankalammiksi enkä kovin usein päässyt taivaalle; loppukesän ja syksyn aikana lensin vain 11 lentoa.

Seuraava kevään 2005 lentokausi alkoi harmillisissa merkeissä, kun Oripäässä tulipalo tuhosi lentokonehallin ja kerhon lähes kaikki koneet. Sen kesän ainoan lennon lensin erään opettajan kanssa Tuulialla. Muutimme samana kesänä Kemiönsaarelle, ja matka Oripäähän kasvoi 130 kilometriin. Tehtyämme kerran hukkareissun sinne - pääsemättä lentämään - ja yritettyäni senkin jälkeen järjestellä lentämismahdollisuutta tuloksetta, oli lopulta luovuttava haaveesta iloisen vauvauutisen myötä. Sen jälkeen elämä pyöri näissä merkeissä ja lapsilukumme kasvoi seitsemään, joten tässä ajanjaksossa ei löytynyt sijaa lentämiselle. Usein autolla ajellessani katselin taivaalle ja pilvien nostovoimaa arvioiden haaveilin pääseväni vielä joskus ilmaan. Siinä tuli moneen kertaan todettua, kuinka paikkansa pitävä olikaan sanonta:

When once you have tasted flight, you will forever walk the Earth with your eyes turned skyward, for there you have been, and there you will always long to return.”

Sitten koitti kesä 2012 ja Arnolla oli tulossa syntymäpäivät. Pyöreiden vuosien kunniaksi ajattelin järjestää jotain vähän erilaista – haaste kyllä oli melkoinen, koska edelliskerran vein hänet laskuvarjohyppykurssille, ja nyt syntymäpäiväsankari oli töissä ja vieläpä Hyvinkäällä asti. Halusin saada hänet tavalla tai toisella taas ilmaan ja vanhan työkaverin neuvosta löysin Hyvinkään Ilmailukerhon. Muutaman puhelinsoiton myötä sain päivänsankarin taivaalle - kiitos ystävällisten kerholaisten ja lennonopettaja Vesa Forsstenin. Päivänsankari oli hyvin iloinen päästyään lentämään purjekoneella – Vekku oli antanut hänenkin lentää. Samassa yhteydessä kyselin mahdollisuutta vanhaksi menneen purjelentolupakirjan uusimiseen, ja kun asialle näytettiin vihreää valoa, sovin Vekun kanssa ensimmäisestä lennosta heinäkuun 20.pv. Näin aloin tahkoa taas lentoja eri opettajien kanssa palauttaakseni ruostuneet taidot mieleeni ja opetellakseni uuden lähtötavan – aiemmin olin noussut ilmaan aina lentokoneen perässä.

Olin varautunut muiden puheiden perusteella muutamaan lentoon, mutta asiat eivät alkaneetkaan palautua mieleen siihen tahtiin kuin olin olettanut, ja aloin jo pelätä tulleeni sittenkin liian vanhaksi lentotouhuihin – olinhan ensimmäisellä kerralla lentänyt lupakirjan kahdessa ja puolessa viikossa. Mutta Kuittisen Tapsa sinnikkäästi pisti minut vaaputtamaan kerta toisensa jälkeen ja hallitsi hermonsa lasku toisensa jälkeen, eikä sanojensa mukaan kokenut edes tarvitsevansa nitroja, vaikka onnistuin yllättämään hänet monta kertaa – etenkin jos hän erehtyi sanomaan kesken finaalin ”hyvin menee”.
 

Loppuvaiheissa sain myös Petteri Patolinnan ohjauksessa hiukan tuntumaa koneen ääriliikkeisiin ja silmukan tekoon, erittäin virkistäviä kokemuksia tällaisetkin. Lopulta 4.9.2012 Tapio Kimanen suopeasti allekirjoitti tarkastuslentopaperit neljän lennon jälkeen – joista viimeinen typistyi minuutin mittaiseksi pakkotilanneharjoituksena. Ilmeisesti ei ollut tarvetta pitää oppilasta jännityksessä enää pidempään, kun puolen tunnin minimivaatimus oli tullut täyteen jo kolmella ensimmäisellä lennolla.

Sitten oli edessä varsinaisen lupakirjan odottaminen Trafilta, ja lensin vielä joitain lentoja opettajan kanssa, kunnes odotettu paperi saapui postissa. Kauniina syksyisenä aamupäivänä 21.päivä syyskuuta osui kohdalle vihdoin sellainen sää, että uudelleen alkajan uskalsi päästää yksin ilmaan – elämäni ensimmäistä kertaa yksipaikkaisella. Jännitys oli melkoinen, mutta kun kerran istuin jo koneessa kiitotien päässä ja vintturi oli valmiina, ei auttanut muu kuin kerätä rohkeutensa ja tehdä ilmoitus radioon. Nousihan se Astir taivaalle siinä missä koulukonekin, ja ensimmäinen lento meni ihan mukavan tuntuisesti ja kone tuli tuotua ehjänä alas, vaikka laskukierrokseen lähtiessä kyllä tuntui sydän olevan kurkussa ja syke toistasataa.

Toisen vinttauksen alussa tulivat ensimmäiset sadepisarat, ja lennon aikana sadealue alkoi tulla päälle sen verran vahvasti, että lennot päätettiin jättää siltä päivältä siihen. Kotimatkalla iski vatsatauti, ja sitähän sitten tämän kokoinen porukka poti jonkun aikaa. Tästä toivuttuani ajelin vielä lokakuun kolmantenatoista päivänä Hyvinkäälle ja lensin neljä lentoa Astirilla – olinkin sinä päivänä ainoa purjelentäjä ilmassa. Ja ikään kuin pisteenä iin päälle, sen päivän lennoista viimeinen muodostui lähes termiikkilennoksi, kun päästäkseni alas piti alkaa tekemään sakkausharjoituksia. Oletettavasti nämä jäivät tämän kauden viimeisiksi lennoiksi, mutta näillä kokemuksilla on varmasti mukava jatkaa sitten taas kun kevät koittaa.


Haluan antaa kiitokset Hyvinkään Ilmailukerholle hyvästä kerhohengestä ja hienosta asenteesta tukea myös epävarmoja ja kokemattomampia lentäjiä. Ja erityiskiitokset opettajille oman aikansa jakamisesta ja mahdollisuuksien antamisesta oppia ilmassa pysymisen jalo taito! Kiitokset myös kaikille vintturissa auliisti istuville ja siivenkärjessä juokseville! Yhteen hiileen puhaltamisella tämäkin homma pitkälti pyörii.

Toivon, että mahdollisimman moni takaisin taivaalle kaipaava löytäisi rohkeutta lähteä liikkeelle ja saisi mahdollisuuden aloittaa uudelleen ja lentää sydämensä kyllyydestä.

Kuvat Jukka Helminen, Tapio Kuittinen, Petteri Liukkonen